Onko koulu lapsia vai opettajia varten? – Lea Pulkkisen lausuntojen pohdiskelua

Jo viikko sitten Professori Lea Pulkkinen otti voimakkaasti kantaa koululaitoksemme nykytilan ongelmiin julkaisemallaan tiedotteella: Nuorisopsykiatriaan panostaminen ei estä hirmutekoja (3.10.2008). Hänen mukaansa Kauhajoen ja Jokelan kaltaisia kriisejä ei ehkäistä lisäämällä varoja nuorisopsykiatriaan. Pääviesti Pulkkisen kannanotossa on se, että suomalaista koululaitosta on kehitetty opettajien, ei oppilaiden hyvinvoinnin näkökulmasta.

Pulkkisen mielestä nyt olisi ryhdyttävä ennakkoluuttomasti muuttamaan niitä rakenteita, jotka aiheuttavat pahoinvointia. Pisa-tutkimuksella paistattelu voidaan unohtaa, sillä tutkimus ei kiinnitä huomiota ongelmiin.

– Siinä on jäänyt esimerkiksi huomaamatta lasten oma viesti siitä, että suomalaiset lapset eivät pidä koulusta, muistuttaa Pulkkinen.

Koululaitos ei Pulkkisen mielestä kaipaa lisää kuraattoreita ja psykologeja vaan paremman opetussuunnitelman. Pulkkisen mukaan nykyisessä koulussa lapset eivät löydä omia vahvuuksiaan: liian moni joutuu kokemaan epäonnistumista ja jää syrjään. Olen täysin samaa mieltä. Tätä asiaa pohdiskeltiin myös Ylen Ykkösamuussa, jossa eräänä arkiaamuna opetushallituksen edustaja, rehtori ja opettaja keskustelivat taito ja taideaineiden asemasta nykykoulussa – yhtenä näkökulmana oli myös Pulkkisen lausunnot. Heidän mukaansa ongelmana on ns. valinnaisten aineiden vähentäminen jo lama-aikana ja jättäminen samalle tasolle. Samaan tulokseen on tullut myös Pulkkinen:

Pulkkinen haluaa kouluihin enemmän mielikuvitusta ja yhteisöllistä toimintaa, johon monipuolinen taideaineiden opetus antaisi mahdollisuuden. Kun valmistetaan näytelmä, lauletaan kuorossa ja tehdään isoja kuvataiteellisia projekteja, jokainen löytää kokonaisuudessa oman paikkansa.

Tämän tapainen yhteisöllisyys on onnistuttu erittäin hyvin tuhoamaan kaikenlaisilla ratkaisuilla: suurilla yläasteilla, joissa lapset katoavat massaan, kurssimuotoisella opiskelulla ja opettajan työn pilkkomisella pelkästään oppitunneiksi. Kokonaisvastuut yhteisöstä, pitkäaikaiset opettaja-oppilassuhteet ovat mennyttä päivää.

Pulkkinen näkee suomalaisen koulun muuttuneen tuloskeskeiseksi ja materialistiseksi, koska sitä on kehitetty opettajien, ei oppilaiden näkökulmasta. Pulkkisen näkemykseen voisi myös lisätä tehokkuusajattelun, useasti koulua nykyään kehitetään myös opetustoimen eikä opettajien tai oppilaiden näkökulmasta. Kuntien kriiseillessä taloutensa kanssa tai muuten tehostaessa toimintaansa, eivät säntilliset oppilasryhmätkoot, iltapäiväkerhot, kyläkoulut jne. tunnu mielekkäiltä investointikohteita. Voidaan jopa populistisesti väittää että monissa kunnissa joudutaan tasapainoilemaan kieli keskellä suuta kaikkien lakisääteisten velvoitteiden hoitamisessa kunnialla – rahat kun eivät riitä välttämättä edes siihen.

Pulkkisen viesti on tärkeä meille kunnallisesta päätöksenteosta kiinnostuneille. Opetussuunnitelmia, luokkakokoja tai kouluverkostoa ei yhdessä yössä muuteta. Eikä välttämättä  yksittäinen kunta edes asialle juurikaan pysty tekemään mitään. Tällaiset näkökulmat on kuitenkin huomioitava päätöksenteossa sekä valtakunnallisella että kunnallisella tasolla. Erityisen tärkeäksi oppilaan aseman tarkastelu nousee niissä tilanteissa joissa joudutaan karsimaan ja/tai supistamaan opetustoimen toimintoja – esimerkiksi lakkautamaan kyläkouluja. Oulussahan vanhemmat vaativat oikein eräänlaisen “lapsianalyysin” tekemistä Sairaalanrinteen suurkoulun vaikutuksista oppilaisiin. Olisikos sellaisen paikka myös Kiimingissä?