“Kaikki lähtee yksilöstä” – Nobel palkittu Martti Ahtisaari Ylen Ykkösaamun haastattelussa

Asensin viikonloppuna hämäräkytkimen ulkovalaistusta ohjaamaan. Siinä johtoja vedellessä tapani mukaan kuuntelin radiota. Sattumalta olin Radio Suomen taajuudella jossa toimittaja Jari Korkki haastatteli parhaillaan Nobel palkittua Presidentti Martti Ahtisaarta [Kyseessä oli TV 1:n YLE Ykkösaamun radioitu versio, tässä linkki alkuperäiseen videoversioon]. Vaikka suurin osa haastattelusta sivusikin hänen erittäin menestyksekästä diplomaatin uraansa  YK:n ja muiden järjestöjen tehtävissä, toimittaja Korkki kyseli häneltä myös näkemyksiä ajankohtaisiin väkivallantekoihin maassamme. Presidentin vastaus miellytti minua suuresti. Alla vapaasti litteroitu vastaus Toimittaja Korkin tekemään kysymykseen (videoleikkeen perusteella):

Oikeastaan katsoisisin sitä vähän laajemminkin. On paljon puhuttu kuinka rauhanturvaaminen on vaarallista, mä vähän katselin 50-vuoden ajalta tilastoja. Rauhanturvahommissa oli kuollut muutamia kymmeniä, liikenneonnettomuuksissa 34000 ihmistä ja  57000 ihmistä on tehnyt itsemurhan. Perheväkivallasta ei ollut tilastoja noin pitkältä ajalta. Mutta on tiedossa että noin 30 naista tapetaan vuosittain. Kyllä tämä kertoo että jotain on pielessä tässä hyvässä maassa. Meillä on niin valtavasti hyvää tässä maassa. Tämä on pistänyt minut miettimään..

Minusta tuntuu että eräs asia on unohtunut. Jokaisella että pystyy elämään hyvää elämää täytyy kantaa vastuuta omasta elämästään. Ei niin että jos jotain sattuu niin se on aina kirkon, kunnan, valtion tai vaikkapa jonkin järjestön vika.  Ei se tarkoita että hyvinvointiyhteiskunta romutetaan. Jokainen meistä tarvii ystäviä ja tässä täytyy myös ympäröivän yhteiskunnan olla mukana. Mutta Jos hyvinvointiyhteiskunta tarkoittaa sitä että yksilö ei kanna mitään vastuuta elämästään niin katson että silloin olemme epäonnistuneet.

Hänen mukaansa me kansalaiset olemme jossain määrin “laitostuneita” ja en voi kyllin olla hänen kanssaan samaa mieltä, vaikka demari hän onkin ;-). Vanha latteushan on “muutos lähtee yksilöstä” – joka pitä erinomaisen hyvin paikkansa. Voimme vaikuttaa todella lukuisiin asioihin vain muuttamalla kulutustottumuksiamme, liikuntatapojamme, ruokailutottumuksiamme.. lista olisi loputon. Me yksilöt muodostamme yhteisön. Yhteisön tehtävä on välittää niistäkin yksilöistä, jotka eivät kenties halua olla osa tätä yhteisöä ja vetäytyvät. Yhteiskunnan tulee mielestäni olla “taustalla” ja tulla tarvittaessa apuun jos yksilöt eivät jaksa tai pysty elämään itsenäisesti osana yhteisöä.

Tätä “muutos lähtee yksilöstä” tulisi soveltaa myös kuntien järjestämiin peruspalveluihin. Kuinka paljon meillä olisikaan mahdollista vaikuttaa esim. terveydenhuollon kustannuksiin ihmisiä aktivoimalla ja valistamalla. Arjen hyötyliikunta pitää mielen ja kehon kunnossa, mutta myös poissa lääkäriltä. On tietysti naivia väittää että valistamalla me ryhtyisimme huolehtimaan paremmin omasta itsestämme – silti muutoksen siemen on meissä kaikissa!

Onko koulu lapsia vai opettajia varten? – Lea Pulkkisen lausuntojen pohdiskelua

Jo viikko sitten Professori Lea Pulkkinen otti voimakkaasti kantaa koululaitoksemme nykytilan ongelmiin julkaisemallaan tiedotteella: Nuorisopsykiatriaan panostaminen ei estä hirmutekoja (3.10.2008). Hänen mukaansa Kauhajoen ja Jokelan kaltaisia kriisejä ei ehkäistä lisäämällä varoja nuorisopsykiatriaan. Pääviesti Pulkkisen kannanotossa on se, että suomalaista koululaitosta on kehitetty opettajien, ei oppilaiden hyvinvoinnin näkökulmasta.

Pulkkisen mielestä nyt olisi ryhdyttävä ennakkoluuttomasti muuttamaan niitä rakenteita, jotka aiheuttavat pahoinvointia. Pisa-tutkimuksella paistattelu voidaan unohtaa, sillä tutkimus ei kiinnitä huomiota ongelmiin.

– Siinä on jäänyt esimerkiksi huomaamatta lasten oma viesti siitä, että suomalaiset lapset eivät pidä koulusta, muistuttaa Pulkkinen.

Koululaitos ei Pulkkisen mielestä kaipaa lisää kuraattoreita ja psykologeja vaan paremman opetussuunnitelman. Pulkkisen mukaan nykyisessä koulussa lapset eivät löydä omia vahvuuksiaan: liian moni joutuu kokemaan epäonnistumista ja jää syrjään. Olen täysin samaa mieltä. Tätä asiaa pohdiskeltiin myös Ylen Ykkösamuussa, jossa eräänä arkiaamuna opetushallituksen edustaja, rehtori ja opettaja keskustelivat taito ja taideaineiden asemasta nykykoulussa – yhtenä näkökulmana oli myös Pulkkisen lausunnot. Heidän mukaansa ongelmana on ns. valinnaisten aineiden vähentäminen jo lama-aikana ja jättäminen samalle tasolle. Samaan tulokseen on tullut myös Pulkkinen:

Pulkkinen haluaa kouluihin enemmän mielikuvitusta ja yhteisöllistä toimintaa, johon monipuolinen taideaineiden opetus antaisi mahdollisuuden. Kun valmistetaan näytelmä, lauletaan kuorossa ja tehdään isoja kuvataiteellisia projekteja, jokainen löytää kokonaisuudessa oman paikkansa.

Tämän tapainen yhteisöllisyys on onnistuttu erittäin hyvin tuhoamaan kaikenlaisilla ratkaisuilla: suurilla yläasteilla, joissa lapset katoavat massaan, kurssimuotoisella opiskelulla ja opettajan työn pilkkomisella pelkästään oppitunneiksi. Kokonaisvastuut yhteisöstä, pitkäaikaiset opettaja-oppilassuhteet ovat mennyttä päivää.

Pulkkinen näkee suomalaisen koulun muuttuneen tuloskeskeiseksi ja materialistiseksi, koska sitä on kehitetty opettajien, ei oppilaiden näkökulmasta. Pulkkisen näkemykseen voisi myös lisätä tehokkuusajattelun, useasti koulua nykyään kehitetään myös opetustoimen eikä opettajien tai oppilaiden näkökulmasta. Kuntien kriiseillessä taloutensa kanssa tai muuten tehostaessa toimintaansa, eivät säntilliset oppilasryhmätkoot, iltapäiväkerhot, kyläkoulut jne. tunnu mielekkäiltä investointikohteita. Voidaan jopa populistisesti väittää että monissa kunnissa joudutaan tasapainoilemaan kieli keskellä suuta kaikkien lakisääteisten velvoitteiden hoitamisessa kunnialla – rahat kun eivät riitä välttämättä edes siihen.

Pulkkisen viesti on tärkeä meille kunnallisesta päätöksenteosta kiinnostuneille. Opetussuunnitelmia, luokkakokoja tai kouluverkostoa ei yhdessä yössä muuteta. Eikä välttämättä  yksittäinen kunta edes asialle juurikaan pysty tekemään mitään. Tällaiset näkökulmat on kuitenkin huomioitava päätöksenteossa sekä valtakunnallisella että kunnallisella tasolla. Erityisen tärkeäksi oppilaan aseman tarkastelu nousee niissä tilanteissa joissa joudutaan karsimaan ja/tai supistamaan opetustoimen toimintoja – esimerkiksi lakkautamaan kyläkouluja. Oulussahan vanhemmat vaativat oikein eräänlaisen “lapsianalyysin” tekemistä Sairaalanrinteen suurkoulun vaikutuksista oppilaisiin. Olisikos sellaisen paikka myös Kiimingissä?

Kommentoin Facebookissa toivetta saada lisäresursseja ennaltaehkäisevään työhön (case kauhajoki)

Facebookkia katselin tässä illan ratoksi ja siellä silmään pisti juuri perustettu ryhmä “Valtio satsaamaan ennaltaehkäisevään oppilashuoltotyöhön!” . Mielestäni asia on erinomaisen tärkeä – veriteot pitää nyt kertakaikkiaan saada loppumaan. Provoisoiduin kuitenkin asiaa Facebookissa kommentoimaan, sillä mielestäni pelkkä viranomaisten lisäresurssointi ei muuta yhteiskuntamme syviä virtauksia. Mielestäni ongelma on perhetasolla. Alla olevassa lainauksessa on kirjoitukseni Facebookin keskustelusta:

Taisipas olla Ilta-Sanomat josta luin tähän liittyvän kolumnin. Siinä kirjoitta ilmaisi huolensa rakenteiden hyvinvoinnista, mutta hoidettavien pahoinvoinnista. Vaikka julkisen sektorin ennaltaehkäisevää työtä resurssoitaisiin kuinka voivat hoidettavat silti jäädä tavoittamatta. Mielestäni emme voi ulkoistaa tätä ongelmaa valtiolle – meidän on kertakaikkiaan muututtava yksilöinä, perheinä ja yhteisöinä suuntaan jossa omien itsekkäiden urapyrkimysten sijaan pysähtyisime kuuntelemaan mitä lapsillemme ja niiden kavereille oikein kuuluu ja miten heillä menee. Pitääkö perheen isille ja äideille lailla säätää ylityökielto että pelkkä tietokone ja jääkaappi ei kouluikäisiä kotona hoitaisi?